Ilahduttavia joulutervehdyksiä (ja miksi kukaan ei saa korttia minulta)

Teen töitä perjantaihin asti, mutta joulu alkaa näkyä täälläkin ilahduttavasti: Jouluradio soi, melkein kaikki kalenterin luukut alkaa olla avattu ja posti tuo joulukortteja. Kiitos kun muistatte!

Minäkin suunnittelin korttien lähettämistä ennen kuin kävin valitsemassa kortteja.

KAIKKI kortit oli jaoteltu spesifin ryhmän mukaan. Kuvassa näkyvät: kiitos&arvostus, naapurit, hoivanantaja, lääkäri, hallinnollinen assistentti, Herran palveluksessa, armeijan palveluksessa, kampaaja, uusi koti, pappi ja pastori. Lisäksi kortin saattoi lähettää myös (oman?) kissan tai koiran puolesta. Niissä kissat ja koirat kiittivät hyvästä hoidosta ja toivottivat hyvää joulua. Joillakin ryhmillä oli myös alaryhmiä: aviomies-rakkaus, aviomies-huumori, aviomies-ensimmäinen yhteinen vuosi. Kaikissa korteissa oli myös tervehdysteksti valmiina.

Olisin tietysti voinut olla humoristisella tuulella ja antaa esimerkiksi Kimille hallinnollisen assistentin joulukortin, mutta Helsingin Sanomissa käskettiin rakastamaan ilman ironiaa. Kokemus oli niin hämmentävä, että seisoskeltuani kahdessa kaupassa korttihyllyn edessä lopputulos oli se, että kortit jäivät ostamatta (ja tekemättä).

Erään (luku)kauden loppu

Voitte arvata, kumpi kuva vastaa tällä hetkellä enemmän todellisuutta.

Mistä tietää olevansa Yhdysvalloissa

Unohdan toisinaan, että asun Yhdysvalloissa. Puhun kotona suomea, katselen suomalaisia ohjelmia, luen uutisia Suomesta ja lähiympäristö on jo niin tuttu, etten kiinnitä siihen erityistä huomiota. Saatan lähteä ulos ovesta ja muistaa vasta ensimmäisen ihmisen kohdattuani, että ainiin, näille pitää puhua englantia.

Jokin sitten aina muistuttaa siitä, että olenkin Yhdysvalloissa. Jonotin eilen kaupan kassalla ja tuijottelin ympäriinsä aikani kuluksi. Siinä missä joillakin suomalaisilla miehillä on vyöllä kotelo, jossa he kantavat kännykkää, oli edessäni seisovalla miehellä käsiase. Erittäin tarpeellinen väline ruokakaupassa.

Ilmeisesti Georgian aselait eivät ole kuitenkaan USA:n löysimmät.

Chicago – Amerikan Lahti

Monen muun raamatuntutkijan tapaan pyhiinvaelsin viime viikon lopulla Chicagoon, jossa oli alan suurin konferenssi. Konferenssitunnelmat olivat perinteiset:

Konferenssi oli akateemisesti antoisa, ja oli ihanaa tavata myös suomalaisia kollegoja. Ensimmäiset ”vieraani” Yhdysvalloissa. Paikallinen Fulbright-osasto on kovasti huolissaan, tapaavatko stipendiaatit riittävästi uusia ihmisiä. Ongelma on kuitenkin päinvastainen, kuten eräs saksalainen vahvasti todisti: ”I moved to another continent, I f***ing meet new people.”

Kesken kiireisimmän loppuvuoden vietin viikon Chicagossa ja ehdin leikkiä vähän turistiakin.

Atlantassa muistutettiin, että nyt pitäisi ahkeroida loppuvuoden työt valmiiksi.

Deep South

Tästä blogista uhkaa tulla (pelkkä) matkapäiväkirja siitä yksinkertaisesta syystä, että olen matkustanut viimeisen kuukauden aikana paljon: Savannah, Appalakit, viime viikonloppuna Georgian maaseutu ja ensi viikolla Chicago. En kuitenkaan malta olla kertomatta viimeisimmästä retkestä. Kyseessä oli Fulbrightin järjestämä retki Georgian maaseudulle, ja olimme taas liikenteessä vaikuttavalla joukolla: edustus löytyi 44 maasta.

Kerrottavaa olisi vaikka kuinka paljon, mutta keskityn vierailuumme Koinonia-nimisellä maatilalla, sillä vierailu tiivisti hyvin sen, mistä koko retkessä ja ehkä Georgian maaseudussakin oli kyse: maanviljelystä, ihmisoikeuksista, kristinuskosta ja pähkinöistä.

Kaksi pariskuntaa perusti Koinonia-nimisen yhteisön vuonna 1942 keskelle Georgian köyhää maaseutua. Koinonia oli poikkeuksellinen maatila muun muassa siksi, että siellä mustat ja valkoiset viljelivät maata yhdessä tasa-arvoisina. Aluksi tämä ajan hengen vastainen joukko sai elää rauhassa, mutta 50-luvulla ihmisoikeusliikkeen synnyttyä, Koinonia sai kokea kovia: farmia pommitettiin, ammuttiin, sen tuotteet asetettiin boikottiin ja maatila yritettiin ostaa, jotta sen asukkaat lähtisivät pois. Koinonia pyysi apua tukalaan tilanteeseensa jopa presidentti Eisenhowerilta mutta tuloksetta. Vasta 60-luvulla ympäristön paine alkoi helpottaa.

Jo Koinonian nimestä voi päätellä, että sen perustaja oli Uuden testamentin eksegeetti. Clarence Jordan halusi perustaa yhteisön, joka oli kuin Apostolien tekojen kuvaamat ensimmäiset seurakunnat: rauha, rakkaus, oikeudenmukaisuus, yhteinen omaisuus, siispä Jumalan valtakunta maan päällä. Qumran-tutkijana täytyy lisätä, että nykyinen Koinonia on ottanut vaikutteita myös jahadilta: Koinoniassa vietetään vuosittain liitonuudistamisenseremoniaa, jossa uudet jäsenet otetaan yhteisön jäseniksi.

Koinonian jäsenillä ja presidentti Carterilla, jonka myös tapasimme, oli samansuuntaisia ajatuksia: kristillinen vakaumus johtaa rauhaan, yksinkertaiseen elämäntapaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Kävin kuuntelemassa Carterin opetusta kirkossa, ja vaikka hän ei sitä aivan niin sanonut, luulen, että hänen elämänsä keskeinen tavoite on Kristuksen jäljitteleminen. Siksi hän liehuu vielä 88-vuotiaana maailmalla edistämässä rauhaa ja ihmisoikeuksia (kavereinaan muun muassa Martti, Kofi ja Desmond). Itse asiassa Koinoniaa ja presidentti Carteria yhdistää Habitat for Humanity –järjestö, joka syntyi Koinoniassa ja jonka työhön Carterit osallistuvat joka vuosi viikon verran.

Ai niin, ja ne pähkinät. Georgiassa viljellään paljon pähkinöitä, ja nyt on sadonkorjuuaika (töllistelimme innolla konetta, jonka tehtävänä oli ravistaa pekaanipähkinäpuuta ja tiputtaa pähkinät). Kannoin siis minäkin korteni kekoon ja ostin Koinoniasta (aika paljon) herkullista pähkinäsuklaata. Ehkä sanovat minustakin joku päivä: Syömäri ja juomari, syntisten ystävä (Matt. 11:19).

Appalakki, Appalakki!

On ehkä liioittelua sanoa, että asumme Appalakkien juurella, mutta joka tapauksessa niin lähellä, että vuorilla käyminen kuului ehdottomasti ohjelmaan.

Nyt tiedän, miksi tämä osa Appalakeista kantaa nimeä Great Smoky Mountains.

Yritimme ehtiä hotellille ennen pimeän tuloa mutta myöhästyimme. Kävimme tankkaamassa, siirryimme pois reitiltämme ja pimeä saapui. Lähdimme kiipeämään pimeää vuorenrinnettä ylös kohti osoitetta 12 255. Näkyvyys oli heikko. Yht'äkkiä auton edessa juoksi kaksi mustakarhun pentua, mutta kumpikaan osapuoli ei vahingoittunut.

Hotellin illallisella kävimme juttusille hotellin omistajan ja hänen ystävänsä kanssa. Kun kysyin tahallani vaaleista, kävi ilmi, että omistaja oli kiihkeä republikaani ja ystävä kiihkeä demokraatti (ja FBI:n entinen agentti). Tappeluhan siitä tuli. ”Obama is an asshole!” ”No, your’re an asshole!” Hotellin laajalla olutvalikoimalla saattoi olla osuutta asiaan. Illan päätteeksi republikaani vielä haukkui joukoksi nössöjä sitä (Amerikan alkuperäiskansojen) heimoa, johon toinen demokraatin isoisistä kuului.

Seuraava päivä ei mennyt ihan putkeen: ohjelma muuttui, eksyimme, alkoi sataa. Oli aika suunnata kotiin.

Life Is Like a Box of Chocolates…

Saavuttuani Atlantaan ostin ensitöikseni Tuulen viemää –kirjan. Kirjan päähenkilön Scarletin äiti on kotoisin Savannasta, ja ihmettelin pitkään Scarletin kuubalaisia sukujuuria. Kunnes selvisi, että Savannah on Georgiassa, ja Kuubassa, no, siellä on Havanna.

Lähdimme käymään Savannahissa viime viikonloppuna. Koska kyseessä oli roadtrip, ajelimme  pitkin pikkuteitä ja näimme sitä oikeaa Amerikkaa: peltoja, tässä tapauksessa puuvillapeltoja, huoltoasemia, joissa herrahenkilöt voivat asioida ilman paitaa ja pikaruokaloita, joiden asiakkaat lausuvat pitkät ruokarukoukset ennen ruokailua.

Savannah perustettiin vuonna 1733, kun kenraali Oglethorpe saapui Britanniasta retkikuntansa kanssa perustamaan uutta siirtokuntaa, Georgiaa. Oglethorpella oli kaikenlaisia sosiaalisia kokeiluja kuten orjuuden kieltäminen, mutta liekö kohtalon ivaa, että myöhemmin Savannahista tuli keskeinen orjamarkkinapaikka. Siirtokunnan alkuaikoina Savannahissa toimi pappina myös eräs John Wesley.

Savannahilla on kaunis historiallinen keskusta, jota ajelimme ympäriinsä hevoskärryillä. Keskusta on pullollaan vanhoja kauniita rakennuksia, erityisesti puutaloja, joissa on suuret terassit. Ne nähdessään alkaa automaattisesti kahisutella hameenhelmoja ja kaivamaan laukusta viuhkaa. Savannahin keskustassa on prikulleen suorassa linjassa pyöreitä puistoja, jotka olivat aikaisemmin tyhjiä aukioita kaupungin puolustamista varten. Yhden tällaisen puiston reunassa kuvattiin Forrest Gump penkillään kertomassa tarinaansa.

Kolmevuotishääpäivän kunniaksi menimme syömään vähän hienompaan ravintolaan. Osa ruokailijoista oli pukeutunut juhlavaatteisiin, pianomusiikista vastasi 1900-luvun alun tyyliin pukeutunut vanhempi leidi…ja TV:ssä pyöri jenkkifutis.

One Thing You Would Like President Carter to Know about Finland

Maapähkinäviljelijä, presidentti Jimmy Carter on kotoisin Georgiasta. Kävin tänään tutustumassa muiden stipendiaattien kanssa Carter Centeriin, joka on Jimmy ja Rosalynn Carterin perustuma ihmisoikeusjärjestö. Se työskentelee kansainvälisesti erityisesti terveyden ja rauhan hyväksi.

Carter Centerissä on museo, joka kertoo Cartereiden elämästä. Carterin isä oli maanviljelijä, joka kannatti rotuerottelua, mutta hänen äitinsä ei. Carterista itsestään tuli rotuerottelun vastustaja ja Georgian kuvernöörinä vuonna 1971 Carter julisti puheessaan, että rotuerottelun aika on ohi. Jimmy Carterin lisäksi myös toinen georgialainen, Martin Luther King Jr. on saanut Nobelin rauhanpalkinnon. Kirjoitan Atlantasta ja rotusorrosta lisää, kunhan olen vieraillut Kingin museossa.

Carterilla näyttää olleen paljon puuhaa neljän vuoden kautensa aikana (1977-1981), muun muassa Camp Davidin rauhansopimuksen neuvotteleminen. Lieneekö rauhansopimus yksi syy siihen, miksi Carter on vieläkin pitänyt ääntä Palestiinan (rauhan) puolesta? Hän on kirjoittanut aiheesta kirjan Palestine: Peace Not Apartheid.

Vaikka Jimmy Carter on kohta 90-vuotias, hän matkustaa edelleen noin 60 päivää vuodessa ulkomailla. Lisäksi hän opettaa noin 40 päivää vuodessa pyhäkoulussa. Videomateriaalin perusteella kyse ei ole lasten pyhäkoulusta vaan aikuisten. Carter vaikuttui nuorena kuulemastaan saarnasta, jonka aiheena oli “If you were arrested for being a Christian, would there be enough evidence to convict you?"

Lähden noin kuukauden päästä tapaamaan presidentti Carteria yhdessä muiden stipendiaattien kanssa. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi käynyt pyhäkoulussa! Pyhäkoulun jälkeen saan esittäytyä ja kertoa yhden asian, jonka presidentti Carter haluaisi tietää Suomesta. Lyhyt tarina on jo kirjoitettu ja lähetetty sähköisenä. Mitä itse kertoisit? 

Real food

Olen vihdoin tutustunut Bruster’siin. Heti porttimme vieressä on jäätelökioski, joka on ympäröity kätevästi isolla parkkipaikalla, jotta ihmiset päsevät jäätelölle.

Bruster’sin mainoslause on ”real ice cream”, joka on suosittu mainoslause. Bruster’sin versio on vielä ihan OK. Sen sijaan mainoslauseet “real chicken” ja “real cheese” karmivat jo vähän. Huikea on myös ”I can’t believe its not butter”. En koskaan löytänyt kaupasta voita, joka on oikeasti voita. Eikä limussa ole yhtään mehua riippumatta siitä, minkä makuista se on.

Kuuntelin mielenkiintoista keskustelua kerman tekemisestä. Toinen nainen kiitteli toista naista (kokki ammatiltaan) siitä, että hän oli opettanut tätä tekemään kermaa. Kun se on niin helppoa tehdä ja tosi hyvää verrattuna kaupasta ostettuun. Ja äitikin oli oppinut tekemään itse kermaa. Ihmettelin mielessäni, että onko tämä kerma itsetehtyä. Kunnes selvisi, että kerma oli itse vatkattua.

Ajokortti

Minulle myönnettiin tänään Georgian ajokortti. Taisin kuukausi sitten ravistaa päätäni rajusti ja kieltäytyä hankkimasta paikallista ajokorttia, koska pelkkä ajatuskin aiheutti vaikean stressireaktion. Hankin tätä reissua  varten kansainvälisen ajokortin, joka oikeuttaa ajamaan USA:ssa vuoden ajan. Ongelmana toisinaan on, ettei edes poliisi tiedä, mikä kansainvälinen ajokortti on. Hankin Georgian ajokortin perhesyistä, sillä Kimin mukaan kävin kalliiksi: autovakuutus on paljon kalliimpi, jos kuski ei omista paikallista ajokorttia.

Ensimmäinen askel ajokortin hankkimiseen oli vierailu sosiaalivirastossa pari viikkoa sitten. Kimi vei minut hyväosaisten sossuun, sievään taloon omakotitaloalueella. Kimi oli vieraillut aikaisemmin toisessa virastossa, jossa kuulemma pelotti. Sain virastosta paperin, joka todisti, etten ole oikeutettu sosiaaliturvatunnukseen.

Georgia Department of Driver Services

Georgiassa ajokortti maksaa kymmenen dollaria. Tein myös teoriakokeen, jossa muun muassa kysyttiin, mitä tarkoittaa stop-merkki ja miksi yöllä ajaminen on haastavampaa kuin päivällä. Testissä on 40 kysymystä ja siinä saa tehdä kymmenen virhettä. Pohdin etukäteen, että olisi huvittavaa tyriä testi ja ajaa sen jälkeen kotiin.

Täällä on joitain mielenkiintoisia liikennesääntöjä.

• Auto saa kääntyä oikealle päin punaisia ellei sitä erikseen kielletä.
• Jos risteyksessä kaikilla on stop-merkki (ja näitä risteyksiä riittää), on ensimmäiseksi pysähtyneellä etuajo-oikeus.
• Useilla teillä keskimmäinen kaista on kääntymiskaista, jota saa käyttää vain kääntymiseen. Hauskaa on, että kaistaa saa käyttää molemmista suunnista, joten kannattaa katsoa, ajaako joku sieltä vastaan.

Sain paperisen ajokortin, ennen kuin posti tuo minulle vähän jämäkämmän, luullakseni pahvisen ajokortin. Miten siis juhlin tätä saavutusta? Ajoin tietysti autolla pikaruokalaan.

Hebrew Bible Party

Olin viime sunnuntaina Hebrew Bible Partyissa. Joka lukukausi kynnelle kykenevät jatko-opiskelijat ja professorit perheinen kokoontuvat yhteen. Noin kolmekymmentä henkeä saapui Hebrew Bible -ohjelmasta vastaavan professorin kotiin grillijuhliin.

Ilmeisesti undergraduate-opiskelijoiden ja professoreiden suhteet ovat täällä muodollisemmat kuin jatko-opiskelijoiden ja professoreiden suhteet.  Jälkimmäisten osalta tilanne näyttää minusta hyvin samanlaiselta kuin Suomessa. Itseasiassa jatko-opiskelijat ja professorit viettävät aika paljon aikaa yhdessä verrattuna Suomeen. Hebrew Bible -ohjelmaan valitaan vuosittain muutama opiskelija (tänä vuonna kolme), ja opiskelijat käyvät kursseilla täysipäiväisesti kaksi vuotta, yhteensä 12 kurssia. Se, että ihmiset täällä vielä kyläilevät toistensa luona, näkyy yliopistonkin elämässä. Ensi viikonloppuna olen menossa mentorini kotiin, jossa väitöskirjaa jo kirjoittavat jatko-opiskelijat kokoontuvat keskustelemaan ja seurustelemaan.

Suosittelen lämpimästi tätä kuningatarjuustokakun ohjetta. Leivoin juustokakun Hebrew Bible partyjen jälkiruokabuffettiin. Sovelsin pakon edessä ohjetta hieman, mutta ei kakusta ohjetta noudattamallakaan voi tulla pahaa.

Riemuvuosi

Teen täällä myös töitä.

Viikosta ison osan vie Riemuvuosien kirjaa käsittelevä seminaari. Seminaari on mielenkiintoinen ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin seminaari on suunnattu tohtoriopiskelijoille. Käytännössä meillä ei ole Helsingissä tohtoritason kursseja, joten on ollut jännittävää nähdä ja kokea, mitä opiskelijoilta vaaditaan. Lyhykäisyydessään vastaus on, että paljon. Paljon tarkoittaa sekä paljon raakaa työtä, että paljon aivojen käyttämistä. Käymme Riemuvuosien kirjaa läpi luku luvulta ja luemme samalla siihen liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja muita juutalaisia tekstejä. Lisäksi luemme Riemuvuosien kirjaa hepreaksi ja opettelemme toista seemiläistä kieltä ge’eziä, koska ainoa kokonainen versio Riemuvuosien kirjasta on säilynyt ge’eziksi. Opiskelen myös itsenäisesti arameaa, sillä aramean taito kuuluu kurssin lähtötasovaatimuksiin, mutta en ole sitä koskaan opiskellut. Lisäksi kirjoitamme tutkimusesseet, jonka aiheen saa kukin valita mielenkiinnon mukaan.

Toiseksi, Riemuvuosien kirja on todella mainio teksti ja se liittyy moniin omiin tutkimusintresseihini. Riemuvuosien kirjan kirjoittaja koettaa vakuuttaa 2. vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua kanssajuutalaiset siitä, että juutalainen elämäntapa on noudattamisen arvoinen (eikä pidä nakuilla, niin kuin kreikkalaiset!). Tätä sanomaa kirjoittaja kirkastaa kertomalla maailmaan tapahtumat luomisesta Mooseksen lain saamiseen saakka mutta antaa meille yksityiskohtaisemman ja loogisemmankin kuvauksen tapahtumista kuin Genesis ja Exodus. Minua viehättävät monet yksityiskohtaiset tulkinnat, joita kirjoittaja tekee: Aluksi eläimetkin osasivat puhua, sillä miten muutan käärme olisi voinut puhua Eevalle ja Aadamille. Kain meni naimisiin siskonsa kanssa, sillä muita vaimoehdokkaita ei ollut. Niin, ja Aadam kuoli ennen kuin hän täytti tuhat vuotta, sillä vannoihan Jumala, että hyvän ja pahan tiedon puusta syövä on sinä päivänä kuoleman oma. Ja eikö Jumalalle tuhat vuotta ole kuin yksi päivä?

Keskustelimme tänään luennolla siitä, kuinka Riemuvuosien kirjan kirjoittajan oma tausta vaikuttaa hänen tulkintaansa. Professori kertoi tositarinan undergraduate kurssilta. Hän oli luetuttanut opiskelijoilla amerikkalaisten orjuuden puolustajien ja vastustajien kirjoituksia muutaman sadan vuoden takaa, minkä jälkeen hän oli kysynyt opiskelijoilta, kummat ovat konservatiivisiä ja kummat liberaaleja, orjuuden puolustajat vai vastustajat. Suurin osa opiskelijoista vastasi, että orjuuden puolustajat ovat konservatiivisia (hyväksyyhän Raamattu orjuudeen) ja orjuuden vastustajat liberaaleja. Kuitenkin useat (konservatiiviset) afroamerikkalaiset opiskelijat olivat ehdottomasti sitä mieltä, että orjuuden vastustajat olivat liberaaleja, sillä Raamattu ei missään tapauksessa hyväksy orjuutta. Piste. Heille Raamatun auktoritatiivisuus ja orjuuden vastustaminen olivat kaksi niin ehdotonta totuutta, ettei kummastakaan voinut luopua. Siispä jos Raamattu näyttää hyväksyvän orjuuden, on vika tulkitsijassa eikä Raamatussa.

Iloksenne vielä ge’ezin kielinen hymni, joka ylistää arkkienkeli Mikaelia. Hymnissä sanotaan kutakuinkin: Enkeli Mikael, kuka on kaltaisesi enkelien joukossa? Arkkienkeli, jonka vihreät ja kultaiset vaatteet ovat kuin salama.

Downtown

Kävin tutustumassa Atlantan keskustaan, joka ei ole varsinaisesti kutsuva paikka. Ihmiset käyvät siellä töissä ja lähtevät sitten pois.

Vaikka en arvostanut kaupungin keskustaa, se arvosti minua. Eräs herrasmies sanoi Kimille: ”God bless you, you have a fine lady there.”

Samana iltana menin tapaamaan Georgiassa asuvia Fulbright-stipendiaatteja ja mainitsin saksalaiselle nuorelle miehelle, että asun yhdessä aviomieheni kanssa. Saksalainen purskahti nauruun ja räkätti seuraavat kymmenen sekuntia tarjoilut suussa. Kysyin, mikä siinä on niin hauskaa. Naimisissaoloni on kuulemma niin odottamatonta. Päivä oli vähän niin kuin plus miinus nolla kehujen suhteen.

Roadtrip Ohioon

Jos minä haaveilin keskellä Suomen talvea sunroomista, Kimi haaveili autoista. Ja nimenomaan autoista monikossa, sillä kuningassuunnitelma oli ostaa kaksi autoa. Niinpä starttasimme viime lauantaina auton numero 1, jotta voisimme hakea auton numero 2 Ohiosta.  Matkaa Daytoniin on noin 600 mailia, mutta ajoimme sinne hieman pidempää maisemareittiä Nashvillen, Louisvillen ja Cincinnatin kautta, jotka ovat aavistuksen lännempänä kuin lyhin reitti.

Mielipuolinen virnistykseni kertoo siitä, että takana on tasan nolla kilometriä ajokokemusta USA:ssa ennen matkalle lähtöä. Tarkoitukseni oli ”harjoitella” ajamista menomatkalla, sillä paluumatkalle meillä olisi kaksi autoa, jotka molemmat tarvitsevat kuskin.

Liekö reittivalintamme syynä siihen, että Isaac-myrsky hätyytteli meitä.  Isaac ei ole enää hurrikaani vaan joukko saderintamia, ja me ajelimme yhden rintaman reunalla. Saimme paikoitellen sadetta ja ukkosta. Näimme yllättävän monta peltikolaria.

Sunnuntaina, autokauppojen jälkeen, vierailimme Daytonissa sijaitsevassa museossa nimeltä National Museum of the US Air Force. Museo on jaettu osastoihin ilmavoimien varhaisista vuosista läpi 2. maailmansodan, Korean sodan, Kaakkois-Aasian sodan ja kylmän sodan. Näimme lentokoneen, jolla pudotettiin ydinpommi Nagasakiin. Eräs pikkupoika arveli, että pommin pudottajan täytyy olla kansallissankari. Eräs pikkutyttö tiedusteli äidiltään, voittiko Ohio sodan.

Seikkailu kolmen lentokonehallin kokoisessa museossa aiheutti sen, että lähdimme sunnuntaina Daytonista takaisin Atlantaan verrattain myöhään. Haastavaa ”yhdessä ajamisessa” oli se, että meidän piti oikean reitin löytämisen lisäksi olla myös kadottamatta toisiamme. Jos siis ensimmäisenä ajava menee väärästä liittymästä, on toisen suotavaa seurata. Jos taas jälkimmäisenä ajava eksyy reitiltä…Uskomatonta kyllä, emme eksyneet kertaakaan.

Päädyimme illalla ennen pimeän tuloa Bereaan, pieneen kaupunkiin Kentuckyssa. Isaac muistutti taas olemassaolostaan, joten päätimme jäädä yöksi historialliseen Boone Taverniin. Se on Berea Collegen omistama hotelli ja ravintola, ja collegen opiskelijat työskentelevät tavernassa sen sijaan, että he maksaisivat lukukausimaksuja.

Kotimatka Bereasta Atlantaan oli sateinen ja sumuinen. Pyyhkäisimme Appalakkien rinteitä samalla, kun Isaac pyyhkäisi ylitsemme. En ole koskaan nähnyt niin paljon niin kauniita ja vihreitä kumpuja. Sade toi kuitenkin mukanaan sankan sumun, joka yhdessä rekkojen kanssa toi  lisäjännitystä kotimatkaan.

Nyt meillä on kaksi autoa. Niissä sitten asumme, kun palaamme Suomeen kodittomina ja rahattomina.

Hyttysmafia

Vastaanottaakseni yhdysvaltalaisen stipendin minun piti käydä Suomessa lääkärintarkastuksessa. Terveystietolomakkeessa muistutettiin, että jos stipendiaatilla on henkisiä tai fyysisiä ongelmia kotimaassa, saattavat ne kasvaa ulkomailla asuessa. Näin on ehdottamasti käynyt.

Olen muuttanut alueelle, jossa on aivan hillittömästi hyttysiä. Pohjoisessa druidimetsässä, jossa asun, hyttyset ovat pieniä, hiljaisia ja viekkaita. Ne vaanivat uima-altaalla, ostarilla, kampuksella. Ne odottavat minua ulko-oven takana ja livahtavat sisään, kun tulen kotiin.

Ulko-ovemme edessä oli yksi aamu ison ötökän ruumis. Kimi epäili, että mafia ilmoittaa tällä tavoin meille, ettemme ole tervetulleita alueelle. Itse uskon, että ruumiin takana on hyttysmafia. Ne halusivat näyttää, ettei sata kertaa suuremman ötökän metsästäminen ole niille ongelma. Ja sinä olet seuraava.

Meidän talo. Asumme oikealla alhaalla.

Posti tulee tähän majaan.

Uima-allas. Hyttyset eivät näy kuvassa.

Peura ajovaloissa

Olen viimeiset kolme viikkoa tutustunut kansainvälisen opiskelijan elämään: kiertänyt erilaisissa orientaatio- ja tervetulotilaisuuksissa, kulkenut laumassa nyökytellen ja päätä käännellen, ja kaiken kaikkiaan näyttänyt koko ajan vähän säikähtäneeltä.

Täällä on helppo viettää vuosi jälkiä jättämättä, koska osallistun vain parille kurssille enkä asu kampuksella. Olen siis ennen luentojen alkamista tervehtinyt ilolla muita kansainvälisiä opiskelijoita.

Rakkaani, byrokratia

Kun saavuin Atlantaan, Kimi oli ollut paikan päällä jo viikon hoitamassa käytännönasioita. Kimi huokaisi: ”Ihanaa kun tulit, mä en enää kestä tätä yksin.” Minä sanoin: ”Ollaan täällä kaksi vuotta. Mä en kestä, jos kaikki tämä työ on vain yhden vuoden takia.” Nyökkäilimme yhteisymmärryksen merkiksi.

Byrokratian määrä on ollut paikan päällä henkeäsalpaava. Uskoin nimittäin, että jos byrokratian hoitaa Suomessa hyvin, on elämä Ameriikassa kuin ruusuilla tanssimista. En lukenut sitä pientä pränttiä, jossa kerrotaan, että maahan saapuessasi on sinun työllä ja tuskalla ansaittava paikkasi tässä yhteiskunnassa. Meitä ei ole käytännössä olemassa, ennen kuin saamme leimoja, todistuksia, kortteja. Meidän pitää täyttää lomakkeita, odottaa päätöksiä, toimittaa tietoja. On virheitä, viivästyksiä, epäselvyyksiä.

Opin eilen, etten ole vielä kirjoilla yliopistolla eikä minua löydy mistään rekisteristä. Tänään opin, että minun on vietävä alkuperäiset tutkintotodistukseni yliopistolle, ennen kuin hakemukseni käsitellään. Viimeiset pari viikkoa ovat opettaneet, että koska deadline on huomenna, se on vasta huomenna. Tänään kasataan hermoja.

Ensimmäisen (ja toisen) kerran Emoryssa

Kävin torstaina ensimmäisen kerran yliopistolla. Päivän merkittävin seikka: maahantuloasiakirjoissani huomattiin virhe.

Kävin perjantaina toisen kerran yliopistolla. Päivän merkittävin seikka: tapasin professorini.

Lähdin torstaiaamuna aikaisin kävellen (!) yliopistolle, koska olin ilmoittautunut kansainvälisten tutkijoiden orientaatioon. Hikisen kävelylenkin jälkeen minulle selvisi, että tutkijaorientaatio oli minulle väärä paikka. Näytin kuitenkin toimiston työntekijöille maahantuloasiakirjani. Tästä seurasi hieman työntekijöiden ryntäilyä huoneesta toiseen. Minulle kerrottiin, että kaksi asiakirjaa oli leimattu oikein, mutta kolmanteen oli merkitty väärä viisumityyppi. En totisesti ollut tarkastanut, mitä virkailija oli lentokentällä kirjoittanut papereihini! Toimistossa arveltiin, että virhe vaikeuttaisi sosiaaliturvatunnuksen ja ajokortin saamista, mutta koska virhe ei ollut kolmesta asiakirjasta tärkeimmässä, minun ei tarvinnut palata kiireen vilkkaa lentokentälle korjaamaan virhettä. Sen sijaan saanen uuden version DS2019-lomakkeesta ihan postin välityksellä.

Perjantaina lähdin uudelleen yliopistolle, koska olin sopinut minua mentoroivan professorin kanssa lounastapaamisen. En ollut parhaimmillani: olin kai  saanut torstaina jonkinlaisen auringonpistoksen ja vietin torstai-illan väsyneenä ja kiukutellen kotona, hyttyset olivat pistäneet minut punapilkulliseksi (lisää kiukuttelua), enkä ollut saanut enää aamuyöllä jännitykseltäni unta. Puristin kuitenkin urheasti lahjakassia ja marssin yliopistolle. Ja kuten aina amerikkalaisten kanssa, tapaaminen oli miellyttävä. Arvoston mentorini ystävällisyyttä, älykkyyttä ja tehokkuutta. Halusin työskennellä hänen kanssaan kahdesta syystä: Ensinnäkin, hän on yksi harvoista tutkimani tekstin, Hymnien kirjan, asiantuntijoista. Toiseksi, hän tuntee laajan kirjon erilaisia tutkimusmetodeja. Nämä kaksi ominaisuutta tulivat esiin lounaallakin. Hän kertoi tutustuneensa metodiin, josta voisi olla hyötyä Hymnien kirjan tutkimuksessa. Mitä kauniimpaa voikaan ihminen sanoa?

Aika tarkalleen keskellä kampusta

Siltä varalta, ettei tiedä, missä on

Teologinen kirjasto, jossa tulen viettämään aikaani

Taustalla siintää Atlantan keskusta, jossa en ole vielä käynyt

Spes patriae

Minulle myönnettiin vuosi sitten Yhdysvalloissa opiskelua varten Fulbright-stipendi lukuvuodeksi 2012-2013. Stipendin merkitys avautui minulle Hackettstownissa, joka on pieni kaupunki New Jerseyssä. Vietin siellä neljä päivää orientaatiokurssilla, jonka tarkoituksena oli tutustuttaa Fulbright-stipendiaatit amerikkalaiseen (yliopisto)kulttuuriin.

Give Faces to Nations on yksi Fulbrightin mainoslauseista. Jos olisin kuullut sen Suomessa, olisi nauranut, koska se on niin paatoksellinen. Hackettstownissa ei naurattanut, paitsi korkeintaan riemusta. Tapasin stipendiaatteja viidestäkymmenestä maasta ja melkein jokainen meistä edusti maataan yksin. Ystävystyin nigerialaisen, bangladeshilaisen, panamalaisen, Dominkaanisen tasavallan kansalaisen ja monen muun kanssa. Kuulin, kuinka yksi valitsi ennemmin stipendin kuin naimisiin menon, kuinka toinen työskentelee kotimaassaan yliopistossa, joka taistelee eturintamassa demokratian puolesta ja millaista oli Haitissa maanjäristyksen jälkeen. Keskustelimme politiikasta, ruoasta,uskonnosta, taloista, perheistä, turvallisuudesta… Edustin Suomea parhaani mutta silti yksi kuulija saattoi jäädä siihen luuloon, että Suomessa kasvaa banaaneja!

Suomen lisäksi edustin parhaani mukaan humanistisia tieteitä. Hackettstowniin (joka on muuten ainoa USA:n Hackettstown) kokoontuneista stipendiaateista selkeä enemmistö edusti luonnontieteitä ja insinööritieteitä. Olin siinä joukossa ylpeä raamatuntutkija.

Fulbright on Yhdysvaltojen kansainvälisen vaihdon lippulaiva, jonka tarkoituksena on edistää tieteen lisäksi myös kansojen yhteisymmärrystä. Olimmekin siis kuin yhdistetty YK:n yleiskokous ja Miss Universum kisat. Eräs paragualainen nuori mies kyseli kurssin aikana kunkin maan valtauskonnosta ja stipendiaatin omasta uskonnosta. Viimeisenä iltana hän piti puheen, jossa hän kiitti sydämellisestä vastaanotosta, jonka hän sai kaukana kotoa ja ihmetteli sitä yhteisymmärrystä, joka voi vallita eri kulttuureista tulevien kesken. Hän sai raikuvat aplodit arvioituaan, että nyt hänellä on 49:ssä maassa koti, johon mennä.

Alla vielä pari kuvaa ja linkkiä uutisjuttuihin.

Kämppikset

Ennen illallista

New Jersey Herald

NJ.com

Sunroom

Tӓmӓ blogi kertoo vuodestani Atlantassa ja Emory Universityssӓ. Lӓhdin matkaan viime maanantaina, vietin neljӓ pӓivӓӓ New Jerseyssӓ, kunnes saavuin perjantaina Atlantaan.

Innoistuin ensimmӓisen kerran kunnolla Atlantaan muutosta, kun katselimme netistӓ tulevaa asuntoamme. Juoksin kotona ympӓriinsӓ ja kiljuin “I want my sunroom“. Tӓssӓ se siis on, aurinkohuone, jonka tarjoamasta valohoidosta haaveilin talvella Suomessa. Vihdoin kotona!

Lupaan kertoa seuraavaksi seikkailustani Hackettstownissa, johon sen seitsemӓn tuhannen asukkaan lisӓksi oli kokoontunut isӓnmaan toivoja 50:stӓ maasta.