Kun saavuin Atlantaan, Kimi oli ollut paikan päällä jo
viikon hoitamassa käytännönasioita. Kimi huokaisi: ”Ihanaa kun tulit, mä en
enää kestä tätä yksin.” Minä sanoin: ”Ollaan täällä kaksi vuotta. Mä en kestä,
jos kaikki tämä työ on vain yhden vuoden takia.” Nyökkäilimme yhteisymmärryksen
merkiksi.
Byrokratian määrä on ollut paikan päällä henkeäsalpaava. Uskoin
nimittäin, että jos byrokratian hoitaa Suomessa hyvin, on elämä Ameriikassa
kuin ruusuilla tanssimista. En lukenut sitä pientä pränttiä, jossa kerrotaan,
että maahan saapuessasi on sinun työllä ja tuskalla ansaittava paikkasi tässä
yhteiskunnassa. Meitä ei ole käytännössä olemassa, ennen kuin saamme leimoja,
todistuksia, kortteja. Meidän pitää täyttää lomakkeita, odottaa päätöksiä,
toimittaa tietoja. On virheitä, viivästyksiä, epäselvyyksiä.
Opin eilen, etten ole vielä kirjoilla yliopistolla eikä
minua löydy mistään rekisteristä. Tänään opin, että minun on vietävä alkuperäiset
tutkintotodistukseni yliopistolle, ennen kuin hakemukseni käsitellään. Viimeiset
pari viikkoa ovat opettaneet, että koska deadline on huomenna, se on vasta
huomenna. Tänään kasataan hermoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti