Muutto

LOMA, osa III

Asekerholla.

Innokkaimmat tähtäilivät tämän näköisiä ihmisiä.

Martin Luther Kingin lapsuudenkoti

Dr. Martin Luther King Jr. Historic Site

Kuvataiteesta nauttimassa.

LOMA, osa II

Seikkailuni on jatkunut luolapainotteisena.

Viime viikonloppuna kävin huuhtomassa kultaa. Vaikka lapsena hiekkakasen varusteisiin kuului myös sihti, mulla ei näyttänyt olevan mitään lahjoja tähän aikuisten versioon. Perheemme yhteenlasketuksi saaliiksi tuli kolme hippua eli ehkä noin lumihiutaleen sakaran verran. En palaa Suomeen upporikkaana.

Consolidated Gold Mine oli aikoinaan suurin kultakaivos Missisippi-joelta itään päin. Se aiottiin avata uudelleen, kun kullan hinta nousi mutta hinnan taas romahdettua kaivoksesta päätettiinkin tehdä turistikohde. Pääsimme huuhtomisen lisäksi vierailemaan itse kaivoksessa.

Kävin viikonloppuna myös toisessa luolassa, nimittäin biljardiluolassa. Varsinaisesti menin etsimään Atlantan ainoaa Snooker-pöytää. Samalla selvisi, missä kaikki Atlantan olutta juovat ja tupakkaa polttavat keski-ikäiset ihmiset viettävät sunnuntaitaan.

LOMA

Olen alkanut viime aikoina leikkiä taas turistia. Viime sunnuntaina kävin ihmettelemässä naapuriosavaltion (Tennesseen) luonnonnähtävyyksiä. Kävin sekä syvällä maan sisässä kalkkikiviluolassa...

...että vuorella. 

Lookout Mountanilta pitäisi näkyä seitsemään osavaltioon. Jyrkänteen nimi on Lover's Leap, tietysti rakastavaiset ovat siitä aikoinaan hypänneet kuolemaan. Tai no, mies taisi saada apua naapuriheimon jäseniltä, nainen hyppäsi ihan omin avuin perässä.

Näistä kuvista voisi päätellä, että luonnonpuistossa kuului linnunlaulua, oksien rasahtelua ja lehtien havinaa. Koska kuitenkin olemme Yhdysvalloissa, taustalla soi musiikki. Ja kun uskaltautui tarpeeksi syvälle puistoon seikkailemaan, kohtasi myös satuhahmoja...

Viimeisenä kuva tyypillisestä amerikkalaisesta: urheiluvaatteet päällä ja virvoittava juoma kädessä. Tästäkin luonnonkohteesta löytyi Starbucks.

Pieni pyrähdys Eurooppaan ja takaisin

Osallistuin konferenssiin Skotlannissa, St. Andrewsissä. Sää suosi meitä: huhun mukaan kyseisellä viikolla paikalliset pystyivät ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen menemään rannalle tai vaikkapa syömään terassille. Itselleni oli hämmentävää olla taas niinkin pohjoisessa ja ihmettelin kaikkea: vaihtelevia sääolosuhteita (illalla ja aamulla kylmä, päivällä kuuma, tihkusadetta), valoisia öitä, merta, koivuja ja vanhoja rakennuksia.

St. Andrewsin linnan rauniot ja meri

St. Andrews on vallan kaunis pieni kaupunki. Se on kuitenkin niin "perällä", että konferenssin osallistui "vain" parisataa tutkijaa. Konferenssin järjestäjät olivat keksineet kaikenlaista mukavaa vapaa-ajanohjelmaa, ruokaa ja juomaa meille, jotka olimme löytäneet tiemme St. Andrewsiin. Oma esitelmäni meni hyvin, joten konferenssi oli kaikenkaikkiaan onnistunut.

Ennen kotiinlähtöä pysähdyin muutamaksi päiväksi Edinburghiin tapaamaan ystäviäni ja tutustumaan kaupunkiin. Nautin täysin siemauksin kaupungilla kävelystä ja muista eurooppalaisista ihmeellisyyksistä.

 

Edinburghin linna

Edinburghissa oli 1700-luvulla oma, "skottilainen   valistusaika", koska siellä oli runsas määrä filosofeja ja tiedemiehiä. Edinburghia alettiin kutsua Pohjoisen Ateenaksi. Paikalliset ottivat asian aika vakavasti, kuten alla olevasti kuvista näkyy.

David Hume toogassa

Paikallinen Akropolis

Vihdoin jotain valmista!

Tänä lukuvuonna tehty työ odottaa vielä pitkälti sadonkorjuuta, mutta yksi työn hedelmä on nyt korjattu. Muiden Helsingin Qumran-tutkijoiden muassa osallistuin minäkin Teologisen Aikakauskirjan Kuolleenmeren tekstejä käsittelevän teemanumeron kirjoittamiseen. Hirvittävän kätevää muuttaa ulkomailla ja kirjoittaa sitten suomenkielinen yhteisartikkeli...

Artikkeli oli kuitenkin hyvää harjoitusta seuraavalle koitokselle: olen viimeiset kuukaudet naputellut ensimmäistä omaa artikkeliani. Toinen keskeneräinen projekti on esitelmä, jonka käyn muutaman viikon päästä pitämässä Society of Biblical Literature -järjestön konferenssissa Skotlannissa.

Kolmannen keskeneräisen projektin sain juuri valmiiksi.

En tietenkään (?) ottanut Suomesta puikkoja mukaan, mutta syksyllä oli aivan pakko ostaa puikot ja lankaa villasukkia varten, koska meidän lattiat oli niin kylmät. Siitä sitten jotenkin ajauduin toteuttamaan Haruni-huivin. Jos kaikki purkamani silmukat laskettaisiin neulotuiksi, olisin saanut varmaan kaksi huivia yhden sijaan. Vaan kaunis se on.

Emory Hospital

Monet tuntemattomat ihmiset ovat kysyneet, opiskelenko lääkäriksi, kun kerron, että olen vierailemassa Emoryssa. Emory on tunnettu sairaalastaan, lääketieteen ja sairaanhoidon opetuksesta ja sairaalan rakennukset hallitsevat isoa osaa kampuksesta.

Toukokuussa asioin sekä päivystyksessä että lääkärin vastaanotolla, koska minua kiusasi pitkään jatkunut kuumeilu, joka sai muutaman viikon kuluessa seurakseen jonkinlaisen tulehduksen solisluun alla. Koska oireet olivat aluksi aika epämääräisiä, minulle tehtiin vähän kaikenlaisia kokeita, mutta mitään ei selvinnyt. Päivystyksessä taisi vierähtää kuutisen tuntia. Pääsin vielä helpolla, sillä kohtalotoverit kertoivat kauhutarinoita paljon pidemmistä odotusajoista. Myöhemmin lääkärin vastaanotolla sain hirvittävän hyvää palvelua vaikka aluksi olin hieman skeptinen, kun sairaanhoitaja kyseli perustietojani ja kirjoitti ne muistiin paperiselle käsipyyhkeelle. Lääkäri, jonka äiti oli kristitty ja isä juutalainen, oli itse opiskellut yhden kurssin Heprealaista Raamattua. Juttelimme siis samalla vähän Vanhasta testamentistakin.

Vihdoin ahkeran tulehduskipulääkkeiden popsimisen myötä kuume ja kipu ovat kadonneet. Toukokuu, tuo suosikkikuukauteni, meni hieman penkin alle. 

Neljä vuodenaikaa

Muuton jälkeen sisäinen kelloni oli hukassa, kun vuodenaika ei tuntunut millään vaihtuvan eivätkä päivät lyhentyneet. Pian ymmärsin kuitenkin iloita Atlantan vuodenajoista. Kasvava tyytyväisyyteni Atlantan säähän oli varmasti suoraan verrannollinen syksyn etenemiseen Suomessa.

Vihdoin olen kokenut Atlantassa kaikki neljä vuodenaikaa. Olen kuvannut lukuvuoden aikana Peachtree Creekiä, jonka ylitän matkallani yliopistolta kotiin.

Kanagate

Syksyllä raportointiin Suomessakin, kuinka pikaruokafirma Chick-fil-A:n (jonka  päämaja on täällä Atlantassa) toimitusjohtaja oli ilmaissut, että firma tukee perinteistä perhemallia.* Perinteistä perhemallia oli tuettu ihan viidelle miljoonalla dollarilla, jotka oli lahjoitettu homojen avio-oikeutta vastaan lobbaavalle organisaatiolle. Chick-fil-A:ta alettiin sekä boikotoida että kannattaa julkisesti.

Myös Emoryn ruokalassa on Chick-fil-A. Kerrankin tiskin eteen oli jätetty lappu: 'Make chicken, not politics!'

Nyt Chick-fil-A on saanut lähtöpassit Emorysta. Tietysti kampuksella spekuloitiin, johtuiko se toimitusjohtajan lausumasta, sillä Emory kannattaa avoimesti seksuaalista ja sukupuolista tasa-arvoa. Emory julkaisikin aiheesta tiedotteen, jonka mukaan suhtautumista firmaan oli pohdittu yhteisössä kuukausia. Tiedotteen mukaan firmaa ei kuitenkaan häädetä kampukselta toimitusjohtajan lausunnon takia. Ehkä, ehkä ei.

*Toimitusjohtaja tietysti puhui Raamatun opetuksen mukaisesta perhemallista...

Yleisön (äidin) pyynnöstä

Kevät meni täällä jo, onneksi otin muutaman kuvan.

En ole koskaan nähnyt näin paljon siitepölyä.
Kaikki autoista lähtien oli vaalean vihreitä.

Kulttuurien sulatusuuni

En ole tainnut blogissa mainita, että asun vahvasti ortodoksijuutalaisessa naapurustossa. Sapatinmatkan päässä on synagoga (בית יעקב) ja koulu. Kaupassa on runsas valikoima kosher-tuotteita, ja hiusverkon sijaan työntekijät käyttävät partaverkkoja.

(Sarjassamme noloja tilanteita: Meillä on taloyhtiössä pieni kuntosali ja siellä käydessäni kuuntelen usein kuntoilun lomassa radiota. Yritin kuunnella 2. maailmaansotaan liittyvää ohjelmaa (tiedän, tiedän, mutta kukin tyylillään), mutta kuulokkeista ei kuulunut oikein mitään. Aloitin ohjelman uudestaan ainakin kolmesti kunnes tajusin, etteivät kuulokkeet ole kunnolla kiinni ja kännykkä oli pauhannut kaikkien kuullen. Tietysti ohjelma alkoi otteella Hitlerin puheesta. Siinä meni sitten terveiset juutalaisille naapureilleni.)

Myös Emoryssa kohtaa kulttuureja, joita Helsingin yliopistolla ei ole: tiibetiläismunkkeja ja kasvot peittäviä musliminaisia. Munkit ovat saapuneet Emory-Tibet -ohjelman kautta ilmeisesti opiskelemaan luonnontieteitä. Turha tietysti edes mainita, kuinka monesta maasta Emoryyn saapuu kandi-, maisteri- ja tohtoriopiskelijoita suorittamaan koko tutkinnon.

Viime syksyn kurssillani oli edustusta "vain" viidestä maasta. Yhdysvaltojen lisäksi meitä oli Koreasta, Saksasta, Iso-Britanniasta ja Suomesta. Toisaalta (yliopisto)kulttuurien kirjoa lisää myös se, että melkein jokainen meistä oli opiskellut ainakin kahdessa eri yliopistossa elämänsä aikana. Se tuo vaihtelua kunkin opiskelijan osaamiseen ja näkökulmiin.

Täällä kirkkojen kyltit ovat hauskoja,
mutta kyllä juutalaisessa seurakunnassakin osataan.

Nämä raamatulliset myslit jaksaa aina hymyilyttää.

Dooley

Tällä viikolla vietetään Dooley-viikkoa. Emoryn maskotti Dooley on, omituista kyllä, luuranko. Dooleyn patsas on kampuksella näkyvällä paikalla, ja nyt Dooley-viikon aikana joka puolella roikkuu luurankoja.

Tämän viikon aikana Dooley seikkailee ympäri kampusta myös ilmielävänä. Dooley tuli mua vastaan ruokalassa, joka muuten on myös koristeltu Dooleya esittävillä tauluilla.

Joka vuosi Dooley myös keskeyttää yhden luennon ja päästää oppilaat vapaalle jalalle; luennoitsija ei voi tehdä asialle mitään. Katselin ruokalassa Dooleya toiveikkaana kirjani ääreltä mutta mikään ei viitannut siihen, että saisin lopettaa lukemisen.

Suomi-ilta

Muutama ehtikin jo kysyä, miten Suomi-ilta sujui. Hyvin, kiitos kysymystä!

Pyysimme muutamia emorylaisia perheinen meille kylään ja lupasimme tarjota suomalaisia pöydän antimia ja suomalaista musiikkia. Kun idea Suomi-illasta ensimmäistä kertaa esitettiin viime talvena, virittäydyimme tunnelmaan kuuntelemalla Jari Sillanpään Bum, bum, bum. Itse illanvietossa tyydyimme kuitenkin hieman hillitympään (tausta)musiikkiin.

Suomi-illan ruokateemana oli hyvin luonteva "suomalaiset kevään juhlat". Oikeasti keksin teeman jälkikäteen, alkuperäinen teeema oli "Mitä tekee mieli ja mitä näillä välineillä voi kokata". Tarjolla oli Runebergin torttuja, laskiaispullia, simaa, karjalanpiirakoita ja lohileipiä. Kerroin kyllä vierailla, ettei näitä makeita herkkuja syödä koskaan yhdessä. Vieraat pitivät ruoista, mutta emäntä taisi pitää niistä vielä enemmän. Rääppiäisiä vietettiin hartaudella.

Maailman rikkain kehitysmaa ja muita tarinoita

Vietin pitkän viikonlopun Fulbrightin matkassa Rhode Islandilla Providencessa. Osallistuin seminaariin, jonka aiheena oli ihmisoikeudet Yhdysvaltojen varhaisessa historiassa. Seminaarin ohjelma oli tiivis mutta ei kovinkaan asiapitoinen. Ehdimme käydä kaupunkikierroksella ja illallisella Brown Universityssä. Illallistimme myös pienissä ryhmissä paikallisten kodeissa; itse pääsin tutustumaan varsinaiseen taideteokseen, sata vuotta vanhaan taloon meren rannalla. Talo oli juurikin sen näköinen, että jostakin ovesta olisi saattanut purjehtia Jean Sibelius tai Helene Schjerfbeck. Teimme myös vapaaehtoistyötä, ja itse kävin maalaamassa seinän AS220:ssä. "Haastavin" ohjelmanumero oli väittelykilpailu. Kuvitelkaapa 120 vaihto-opiskelijaa 61 maasta valmistautumassa yhdessä väittelyyn. Niinpä.

Ihmisoikeudet näytti olevan aihe, joka toi esiin kaksi periamerikkalaista ajattelutapaa. Monet puhujat korostivat yksilön merkitystä oman onnensa seppänä ja sitä, että USA on maailman paras valtio. Täytyy sanoa, että yksi jos toinen kuuntelija pyöritteli silmiään. En voinut olla ajattelematta, kuinka eräs nimeltämainitsematon suomalainen on kutsunut Yhdysvaltoja maailman rikkaimmaksi kehitysmaaksi kuvatessaan yhteiskunnan toimivuutta.

Parasta muiden stipendiaattien tapaamisessa on aina kuulla tarinoita muista maista ja kulttuureista. Itsekin saan kertoa paljon Suomesta ja raamatuntutkimuksesta. Koetin vastailla parhaani mukaan kysymyksiin kuten onko Suomi niin kuin Amerikka, miksi meillä on ilmainen koulutus ja mikä on raamatuntutkimuksen suurin saavutus.

Pelkoa ja inhoa Atlantassa, osa 2

Termi "freshman fifteen" tarkoittaa viittätoista paunaa, jonka verran yliopisto-opiskelijat lihovat ensimmäisen opiskelijavuoden aikana. Epäilin jo etukäteen, että ruoka aiheuttaa täällä päänvaivaa.

Georgiassa on miljoona ylipainoista lasta (enemmän on vain Missisipin osavaltiossa), ja joskus saa kuulemma mennä perheessä monta sukupolvea taaksepäin, ennen kuin löytyy joku, joka osaa laittaa ruokaa. Mielestäni se näkyy kaupan tarjonnassa. Välillä yllätyn siitä, että jotkut perustuotteet kuten tuore hiiva ovat täällä melkein tuntemattomia. Yritin kaupassa selittää, mitä tuore hiiva on: "Hmm, it makes the bread rise...well...it's usually kept in the fridge, hmm..." Neljäs kaupan työntekijöistä tiesi, mitä tuore hiiva on. Pääsääntöisesti ruoka näyttää tulevan täällä aika valmiina purkista.Vastapainoksi on kyllä todettava, että hedelmät ovat mainion makuisia. On hyvä palata Suomeen tietäen, että Suomen kaupat ovat laittaneet avokadoasiat kuntoon!

Paikalliseen tapaan käyn paljon ulkona syömässä. Ulos lähteminen katkaisee mukavasti istumatyön tekemisen (koska en ole vielä siirtänyt työpistettäni ravintolaan). Aivan talomme vieressä sijaitsevalla ostarilla on paljon ravintoloita ja pikaruokaloita. Tarjolla on italialaista, ranskalaista, meksikolaista, japanilaista, pari pihviravintolaa...Emoryn ruokalakin muistuttaa enemmän pikaruokaravintolamaailmaa kuin (suomalaista) yliopistoruokalaa.

Atlantassa annoskoot eivät ole kuitenkaan niin valtavia kuin etukäteen oletin. Poikkeuksen tekevät jälkiruoat. Ennätystä pitää yllä suklaakakkupala, jonka syömiseen meni kaksi päivää ja viisi eri ateriointikertaa.

Eurooppalainen maahanmuuttaja

Olen samaistunut USA:ssa asuessani aivan uudenlaisiin ihmisryhmiin. Ensinnäkin olen alkanut kokea itseni eurooppalaiseksi. Ennen muuttoa en juurikaan puhunut Euroopasta yhtenä kokonaisuutena tai ajatellut, että on olemassa sellaisia asioita kuin eurooppalaisuus tai eurooppalainen. Eurooppa tuntuu täältä katsottuna pienemmältä ja yhtenäisemmältä kuin Suomesta katsottuna. "Matkustan kesällä Eurooppaan, olen kotoisin Euroopasta." Minulla on myös jonkinlainen kokemus jaetusta kulttuurista ja historiasta, että me eurooppalaiset tarkoitamme jotain samaa, kun sanomme "American". 

Tavattuani muita vaihtareita ympäri maailmaa ajattelin, kuinka lähellä toisiaan suomalainen ja amerikkalainen kulttuuri kuitenkin ovat. En ole mielestäni kokenut kulttuurishokkia, mutta silti mietiskelen usein, miltä Suomen maahanmuuttajista tuntuu. Tuntuuko Suomi vieraalta? Kiinnostaako aikaisemman kotimaan uutiset enemmän kuin paikalliset? Ärsyttävätkö suomalaiset tavat ja ruoat? On ollut hyvä kokea, miltä tuntuu olla ulkomaalainen.

Matka Martalla

Atlantan julkista liikennettä kutsutaan Martaksi, suomalaisittain Martta. Martta koostuu kahdesta metrolinjasta ja yli sadasta bussireitistä. Martta toimii ruuhka-ajan ulkopuolella kohtalaisesti ja ruuhka-aikaan surkeasti. Seikkailunhaluiselle Martta on kuitenkin kokeilemisen arvoinen.

Matkustaessani Martta-bussilla ensimmäistä kertaa olin jo saanut hyviä ohjeita: Bussi pysähtyy vetäisemällä seiniä kiertävästä vaijerista, ja ovet ovat kuin saluunan ovet, jotka pitää itse tuuupata auki, jos aikoo ulos. Bussiaikataulua en osannut lukea, ja ensimmäinen matka yliopistolle vei ehkä puolitoista tuntia. Matkatunnelmaa lisää noin viiden minuutin välein pyörivä kuulutus: "Väkivalta Martta-työntekijää kohtaan on vakava rikos, josta rangaistaan jopa kahdellakymmenellä vuodella vankeutta. Syyttäjä tulee syyttämään rikoksesta ankarimman asteikon mukaan."

Iloista matkaa!

Pelkoa ja inhoa Atlantassa, osa 1

Ennen muuttoa ehdin miettiä monia asioita, jotka menisivät Atlantassa pieleen tai joista en pitäisi. Yksi sellainen asia oli amerikkalainen kohteliaisuuskulttuuri. Epäilin etukäteen, että minua pidettäisiin pahatapaisena ja jäykkänä suomalaisena. Ajattelin, että jatkuva hymyileminen ja kohteliaisuuksien lausuminen alkaisi käydä hermoille. Jännitän monia sosiaalisia tilanteita, joten luonteva seurusteleminen englanniksi vaikutti kaukaiselta haaveelta.

Kävikin päinvastoin. Pidän keskustelujen kepeydestä ja kohteliaisuudesta. Se helpottaa uusien ihmisten tapaamista ja asioiden hoitamista. Ei muuta kuin hyvä ryhti, vähän hymyä ja sanoja toisen perään. Nyökyttelyä ja ihastuneita huudahduksia, "oh, really!" Minulle on kerrottu, että eteläosavaltioiden asukkaat ovat hieman leppoisampia kuin pohjoisen asukkaat, mikä saattaa helpottaa sopeutumista. Olemme jossakin jäykkien hämäläisten ja vilkkaiden ja kiireisten Duracel-pupujen välimaastossa.

Aina ei onnistu. Seuraavanlainen sanavaihto käytiin kovassa hälinässä.

professorisetä: Anteeksi, taidan kyllästyttää sinua jutuillani.
Katri: Voi, kyllä.

Joskus pitäisi vetää vähän henkeä ja miettiä, mitä sanottiin. Joskus jos keskustelukumppanilla on vaikea aksenttin tai hälinä on kova, saan tuskin mitään selvää. Aina ei jaksa kysyä, mitä sanottiin, joten annan välillä vastauksia summamutikassa. Aina ne eivät osu kohdalleen.

Ainaisella kohteliaisuudella on toinenkin puoli. Orientaatiokurssilla sain kuulla, että monien vaihtareiden on vaikea ystävystyä amerikkalaisten kanssa ja monella amerikkalaisella on vähän hyviä ystäviä. Yksityinen on yksityistä. Se ei tietysti kuulosta suomalaisen korvaan aivan vieraalta.

(Sairas)loma

Vuoden alku ja loppu eivat menneet ihan putkeen. Ehdin sairastaa kahdesti, tietokone meni rikki (eika tietenkaan varmuuskopioita) ja loysin otsastani rypyn.

Ensimmainen flunssa iski deadlineviikolla ennen joulua. Istuin keittion poydan aaressa meidan pulleaan paivapeittoon kietoutuneena ja kirjoitin. Sain suurimman osan toista tehdyksi, mutta istumalihaksia ja kyynelkanavia siina koeteltiin. Tokenin sopivasti jouluksi kunnes sairastuin uudelleen muutama paiva joulun jalkeen matkalla Floridaan. Istuin kaksi paivaa autossa kipeana.

Kolmannen paivan aamuna kavin tutustumassa Floridassa amerikkalaiseen terveydenhuoltojarjestelmaan. Jokaisella tehtavalle oli oma tyontekijansa. Ehdin istua kolmessa odotushuoneessa ja kahdessa tutkimushuoneessa ja kanssani jutteli kuusi tyontekijaa. Lopputulema oli yksi varsinainen tutkimus, kaksi laaketta paikan paalla ja antibiootit mukaan.

Vuosi vaihtui Floridassa makoillen. Katselin televisiota ja luin. Viikon ankaralla lukemisella sain vihdoin tahkottua Tuulen vieman lapi. Kaksi lomalle asetettu tavoitetta, saunominen ja jaatelon syominen tavoitettiin myos.

Tietokone simahti samoihin aikoihin kuin minakin. Koska tietokone ei suostunut enaa kaynnistymaan, se lepaili Floridassa kaapissa ja kotiin palattuamme Kimi ryhtyi pelastusoperaatioon. Tiedostot saatiin turvaan muistitikulle, joten voin menna huomenna kirjastoon tekemaan toita. Kuten viime vuonnakin, kaikki tyot tuntuvat kasaantuvan tammikuulle.

Olen ollut nuoruudessani varsin vakuuttunut siita, etta saan vain naururyppyja, mutta teoriani on kenties osoittautunut vaaraksi. Jatkossa kaikki otsaa rypistavat ilmeet, kuten harmistunut, pohtiva ja kiukkuinen ilmeeni, joita kaikkia kaytan hyvin usein, vaihtuvat otsaa siloittavaan hammastyneeseen ilmeeseen.