Hyttysmafia

Vastaanottaakseni yhdysvaltalaisen stipendin minun piti käydä Suomessa lääkärintarkastuksessa. Terveystietolomakkeessa muistutettiin, että jos stipendiaatilla on henkisiä tai fyysisiä ongelmia kotimaassa, saattavat ne kasvaa ulkomailla asuessa. Näin on ehdottamasti käynyt.

Olen muuttanut alueelle, jossa on aivan hillittömästi hyttysiä. Pohjoisessa druidimetsässä, jossa asun, hyttyset ovat pieniä, hiljaisia ja viekkaita. Ne vaanivat uima-altaalla, ostarilla, kampuksella. Ne odottavat minua ulko-oven takana ja livahtavat sisään, kun tulen kotiin.

Ulko-ovemme edessä oli yksi aamu ison ötökän ruumis. Kimi epäili, että mafia ilmoittaa tällä tavoin meille, ettemme ole tervetulleita alueelle. Itse uskon, että ruumiin takana on hyttysmafia. Ne halusivat näyttää, ettei sata kertaa suuremman ötökän metsästäminen ole niille ongelma. Ja sinä olet seuraava.

Meidän talo. Asumme oikealla alhaalla.

Posti tulee tähän majaan.

Uima-allas. Hyttyset eivät näy kuvassa.

Peura ajovaloissa

Olen viimeiset kolme viikkoa tutustunut kansainvälisen opiskelijan elämään: kiertänyt erilaisissa orientaatio- ja tervetulotilaisuuksissa, kulkenut laumassa nyökytellen ja päätä käännellen, ja kaiken kaikkiaan näyttänyt koko ajan vähän säikähtäneeltä.

Täällä on helppo viettää vuosi jälkiä jättämättä, koska osallistun vain parille kurssille enkä asu kampuksella. Olen siis ennen luentojen alkamista tervehtinyt ilolla muita kansainvälisiä opiskelijoita.

Rakkaani, byrokratia

Kun saavuin Atlantaan, Kimi oli ollut paikan päällä jo viikon hoitamassa käytännönasioita. Kimi huokaisi: ”Ihanaa kun tulit, mä en enää kestä tätä yksin.” Minä sanoin: ”Ollaan täällä kaksi vuotta. Mä en kestä, jos kaikki tämä työ on vain yhden vuoden takia.” Nyökkäilimme yhteisymmärryksen merkiksi.

Byrokratian määrä on ollut paikan päällä henkeäsalpaava. Uskoin nimittäin, että jos byrokratian hoitaa Suomessa hyvin, on elämä Ameriikassa kuin ruusuilla tanssimista. En lukenut sitä pientä pränttiä, jossa kerrotaan, että maahan saapuessasi on sinun työllä ja tuskalla ansaittava paikkasi tässä yhteiskunnassa. Meitä ei ole käytännössä olemassa, ennen kuin saamme leimoja, todistuksia, kortteja. Meidän pitää täyttää lomakkeita, odottaa päätöksiä, toimittaa tietoja. On virheitä, viivästyksiä, epäselvyyksiä.

Opin eilen, etten ole vielä kirjoilla yliopistolla eikä minua löydy mistään rekisteristä. Tänään opin, että minun on vietävä alkuperäiset tutkintotodistukseni yliopistolle, ennen kuin hakemukseni käsitellään. Viimeiset pari viikkoa ovat opettaneet, että koska deadline on huomenna, se on vasta huomenna. Tänään kasataan hermoja.

Ensimmäisen (ja toisen) kerran Emoryssa

Kävin torstaina ensimmäisen kerran yliopistolla. Päivän merkittävin seikka: maahantuloasiakirjoissani huomattiin virhe.

Kävin perjantaina toisen kerran yliopistolla. Päivän merkittävin seikka: tapasin professorini.

Lähdin torstaiaamuna aikaisin kävellen (!) yliopistolle, koska olin ilmoittautunut kansainvälisten tutkijoiden orientaatioon. Hikisen kävelylenkin jälkeen minulle selvisi, että tutkijaorientaatio oli minulle väärä paikka. Näytin kuitenkin toimiston työntekijöille maahantuloasiakirjani. Tästä seurasi hieman työntekijöiden ryntäilyä huoneesta toiseen. Minulle kerrottiin, että kaksi asiakirjaa oli leimattu oikein, mutta kolmanteen oli merkitty väärä viisumityyppi. En totisesti ollut tarkastanut, mitä virkailija oli lentokentällä kirjoittanut papereihini! Toimistossa arveltiin, että virhe vaikeuttaisi sosiaaliturvatunnuksen ja ajokortin saamista, mutta koska virhe ei ollut kolmesta asiakirjasta tärkeimmässä, minun ei tarvinnut palata kiireen vilkkaa lentokentälle korjaamaan virhettä. Sen sijaan saanen uuden version DS2019-lomakkeesta ihan postin välityksellä.

Perjantaina lähdin uudelleen yliopistolle, koska olin sopinut minua mentoroivan professorin kanssa lounastapaamisen. En ollut parhaimmillani: olin kai  saanut torstaina jonkinlaisen auringonpistoksen ja vietin torstai-illan väsyneenä ja kiukutellen kotona, hyttyset olivat pistäneet minut punapilkulliseksi (lisää kiukuttelua), enkä ollut saanut enää aamuyöllä jännitykseltäni unta. Puristin kuitenkin urheasti lahjakassia ja marssin yliopistolle. Ja kuten aina amerikkalaisten kanssa, tapaaminen oli miellyttävä. Arvoston mentorini ystävällisyyttä, älykkyyttä ja tehokkuutta. Halusin työskennellä hänen kanssaan kahdesta syystä: Ensinnäkin, hän on yksi harvoista tutkimani tekstin, Hymnien kirjan, asiantuntijoista. Toiseksi, hän tuntee laajan kirjon erilaisia tutkimusmetodeja. Nämä kaksi ominaisuutta tulivat esiin lounaallakin. Hän kertoi tutustuneensa metodiin, josta voisi olla hyötyä Hymnien kirjan tutkimuksessa. Mitä kauniimpaa voikaan ihminen sanoa?

Aika tarkalleen keskellä kampusta

Siltä varalta, ettei tiedä, missä on

Teologinen kirjasto, jossa tulen viettämään aikaani

Taustalla siintää Atlantan keskusta, jossa en ole vielä käynyt

Spes patriae

Minulle myönnettiin vuosi sitten Yhdysvalloissa opiskelua varten Fulbright-stipendi lukuvuodeksi 2012-2013. Stipendin merkitys avautui minulle Hackettstownissa, joka on pieni kaupunki New Jerseyssä. Vietin siellä neljä päivää orientaatiokurssilla, jonka tarkoituksena oli tutustuttaa Fulbright-stipendiaatit amerikkalaiseen (yliopisto)kulttuuriin.

Give Faces to Nations on yksi Fulbrightin mainoslauseista. Jos olisin kuullut sen Suomessa, olisi nauranut, koska se on niin paatoksellinen. Hackettstownissa ei naurattanut, paitsi korkeintaan riemusta. Tapasin stipendiaatteja viidestäkymmenestä maasta ja melkein jokainen meistä edusti maataan yksin. Ystävystyin nigerialaisen, bangladeshilaisen, panamalaisen, Dominkaanisen tasavallan kansalaisen ja monen muun kanssa. Kuulin, kuinka yksi valitsi ennemmin stipendin kuin naimisiin menon, kuinka toinen työskentelee kotimaassaan yliopistossa, joka taistelee eturintamassa demokratian puolesta ja millaista oli Haitissa maanjäristyksen jälkeen. Keskustelimme politiikasta, ruoasta,uskonnosta, taloista, perheistä, turvallisuudesta… Edustin Suomea parhaani mutta silti yksi kuulija saattoi jäädä siihen luuloon, että Suomessa kasvaa banaaneja!

Suomen lisäksi edustin parhaani mukaan humanistisia tieteitä. Hackettstowniin (joka on muuten ainoa USA:n Hackettstown) kokoontuneista stipendiaateista selkeä enemmistö edusti luonnontieteitä ja insinööritieteitä. Olin siinä joukossa ylpeä raamatuntutkija.

Fulbright on Yhdysvaltojen kansainvälisen vaihdon lippulaiva, jonka tarkoituksena on edistää tieteen lisäksi myös kansojen yhteisymmärrystä. Olimmekin siis kuin yhdistetty YK:n yleiskokous ja Miss Universum kisat. Eräs paragualainen nuori mies kyseli kurssin aikana kunkin maan valtauskonnosta ja stipendiaatin omasta uskonnosta. Viimeisenä iltana hän piti puheen, jossa hän kiitti sydämellisestä vastaanotosta, jonka hän sai kaukana kotoa ja ihmetteli sitä yhteisymmärrystä, joka voi vallita eri kulttuureista tulevien kesken. Hän sai raikuvat aplodit arvioituaan, että nyt hänellä on 49:ssä maassa koti, johon mennä.

Alla vielä pari kuvaa ja linkkiä uutisjuttuihin.

Kämppikset

Ennen illallista

New Jersey Herald

NJ.com

Sunroom

Tӓmӓ blogi kertoo vuodestani Atlantassa ja Emory Universityssӓ. Lӓhdin matkaan viime maanantaina, vietin neljӓ pӓivӓӓ New Jerseyssӓ, kunnes saavuin perjantaina Atlantaan.

Innoistuin ensimmӓisen kerran kunnolla Atlantaan muutosta, kun katselimme netistӓ tulevaa asuntoamme. Juoksin kotona ympӓriinsӓ ja kiljuin “I want my sunroom“. Tӓssӓ se siis on, aurinkohuone, jonka tarjoamasta valohoidosta haaveilin talvella Suomessa. Vihdoin kotona!

Lupaan kertoa seuraavaksi seikkailustani Hackettstownissa, johon sen seitsemӓn tuhannen asukkaan lisӓksi oli kokoontunut isӓnmaan toivoja 50:stӓ maasta.