Ennen muuttoa ehdin miettiä monia asioita, jotka menisivät Atlantassa pieleen tai joista en pitäisi. Yksi sellainen asia oli amerikkalainen kohteliaisuuskulttuuri. Epäilin etukäteen, että minua pidettäisiin pahatapaisena ja jäykkänä suomalaisena. Ajattelin, että jatkuva hymyileminen ja kohteliaisuuksien lausuminen alkaisi käydä hermoille. Jännitän monia sosiaalisia tilanteita, joten luonteva seurusteleminen englanniksi vaikutti kaukaiselta haaveelta.
Kävikin päinvastoin. Pidän keskustelujen kepeydestä ja kohteliaisuudesta. Se helpottaa uusien ihmisten tapaamista ja asioiden hoitamista. Ei muuta kuin hyvä ryhti, vähän hymyä ja sanoja toisen perään. Nyökyttelyä ja ihastuneita huudahduksia, "oh, really!" Minulle on kerrottu, että eteläosavaltioiden asukkaat ovat hieman leppoisampia kuin pohjoisen asukkaat, mikä saattaa helpottaa sopeutumista. Olemme jossakin jäykkien hämäläisten ja vilkkaiden ja kiireisten Duracel-pupujen välimaastossa.
Aina ei onnistu. Seuraavanlainen sanavaihto käytiin kovassa hälinässä.
professorisetä: Anteeksi, taidan kyllästyttää sinua jutuillani.
Katri: Voi, kyllä.
Joskus pitäisi vetää vähän henkeä ja miettiä, mitä sanottiin. Joskus jos keskustelukumppanilla on vaikea aksenttin tai hälinä on kova, saan tuskin mitään selvää. Aina ei jaksa kysyä, mitä sanottiin, joten annan välillä vastauksia summamutikassa. Aina ne eivät osu kohdalleen.
Ainaisella kohteliaisuudella on toinenkin puoli. Orientaatiokurssilla sain kuulla, että monien vaihtareiden on vaikea ystävystyä amerikkalaisten kanssa ja monella amerikkalaisella on vähän hyviä ystäviä. Yksityinen on yksityistä. Se ei tietysti kuulosta suomalaisen korvaan aivan vieraalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti